vik 18 graafisen suunnittelun kurssi

 käyntikortti, jossa käytössä myös kurssilla suunniteltu monogrammi

 Koulun lehden kansikuva, jossa käytän studiossa ottamaani kuvaa

Header blogiin - itse piirretty piirtopöydällä

vik 3 valokuvauskurssi

"Helmiä" viime kevään valokuvauskurssilta.

arkkitehtooninen kuva - Kehräsaari

Kevään värit

Maalauksellinen kuva

Valkoista valkoisella

Omakuva

Vastavalo

Haastattelu

 Tamperelainen Katariina Lausvaara on opiskelijana Tampereen yliopistossa ensimmäistä vuotta. Hän opiskelee ympäristöpolitiikkaa ja aluetiedettä. Muutaman vuoden päästä häntä odottaa hallintotieteiden maisterin titteli, mutta sitä ennen hän istui toisenlaiseen piinapenkkiin ja vastasi kysymyksiini.

Kerro yliopistostasi. Millainen ilmapiiri, ihmiset, mitä hyvää, mitä huonoa?
   "Mukava, avoin ilmapiiri, varsinkin meidän Johtamiskorkeakoulun yksikössä opiskelijoilla ja proffilla tiivistä yhteistyötä."

Hyviä puolia Katariinan yliopistosta löytyy roppakaupalla. Menoa ja meininkiä riittää jokaiselle, hän myös kiittelee akateemisesta vapaudesta, jonka myötä yliopisto-opiskelu muovautuu omien toiveiden ja jaksamisen mukaan. Huonoiksi puoliksi taas paljastuu salaattibaarin aukiolo-ajat ja pitkät hammaslääkärijonot YTHS:lle.
 "Koulunkäynnin raskaus riippuu siitä, kuinka rankaksi sen itselleen haluaa tehdä Varmasti ainakin kandi ja gradu nostaa stressitasoja, mutta kyllä tällaisesta perusopiskelusta selviää ihan mukavasti niin että jää aikaa paljon muuhunkin. Ainakin fuksivuoden keveys yllätti. Ehkä se opiskelu ens vuonna muuttuu sitten vähän intensiivisemmäksi. Biletys on sitten ihan toinen juttu.." Katariina nauraa.
  Hammaslääkärijonoista huolimatta Katariinan päätös oli helppo eikä hän ole sitä katunut.
  "Tiesin etten halua ainakaan Helsinkiin ja Tampereelta löytyi kiinnostava ala. Ja vaikka tää välillä tuntuukin kamalan pikkuselta kaupungilta niin onhan tää aika kiva ja kompakti paketti. Lukioaikana ehdin vaihtaa unelma-ammattia useamman kerran, mutta kun lopulta keksin tämän niin en edes hakenut muualle."
 Jos Katariina voisi kokemuksiensa jälkeen palata ajassa taaksepäin ja hakea uudelleen, hän hakisi ehdottomasti kyseiseen yliopistoon.
  "Joo ehdottomasti!"

Katariina on luonnollisesti viettänyt myös aikaansa lukiossa. Kolme vuotta hän vietti myös Relluna tunnetussa Tampereen lyseon lukiossa.Vaikka hän viihtyi Rellussa, on yliopistoelämä maistunut makeammalle.
  "Isoin ero on koulumaisuudessa ja juuri siinä akateemisessa vapaudessa. Yliopistolla kukaan ei tuu potkiin perseelle jos jää jotain kursseja roikkumaan eikä opettaja soittele perään jos et ilmesty aamulla luennolle. Täytyy itse ottaa vastuu opiskelusta ja toisaalta saa hyvin vapaasti päättää mitä opiskelee ja milloin. Se lukeminen sitten yhdistää - kirjoista ei pääse eroon!"
Ammattikorkeakoulun ja yliopiston eroja Katariina ei kummemmin lähde erottelemaan - onhan kokemusta kertynyt vain toisesta opinahjosta. 
  "Molemmissa varmasti saa hyvää opetusta, mutta opiskelutyyli eroaa paljon. Yliopistossa on teoreettisempaa ja amkissa käytännönläheisempää. Molempia tarvitaan!" Katariinan mukaan kyse on aivan henkilöstä itsestään, kumpi opiskelutyyli sopii itselle paremmin.

Monia abeja varmasti jännittää jatko-opinnot - mahdollisesti upouusi paikkakunta, kimppakämpät ja tuntemattomat kasvot omassa keittiössä. Katariina kuitenkin vakuuttaa että yliopistossa ystäviä kasvaa kuin sieniä sateella ja oma kaveriporukka muodostuu helposti. "Olen saanut mahtavia kavereita!"
  Eivätkä ne pääsykokeetkaan mahdottomat olleet..
  "No ei ne helpot ollu, mutta ei todellakaan mitään ylitsepääsemättömän vaikeetakaan - helpommat kun olin odottanu. Valmistauduin lukemalla ja tein hieman muistiinpanoja ja yritin nukkua hyvin pääsykoetta edeltävänä yönä ja syödä hyvän aamupalan"

Yläkouluikäisten konsoliriippuvuus

Ovi kolahtaa kiinni ja eteisestä kuuluu urahdus. Pian kuuluu toinen kolahdus ja huoneen ovi sulkeutuu. Pelikonsolin hyrinä alkaa eikä lakkaa ennen ilta yhtätoista. Välillä hyrinän alla kuuluu turhautunutta kiroilua ja ohjaimien paiskontaa. Illalla huoneesta kömpii kalpea punasilmäinen poika, äreänä ja nälkäisenä.

Tämä on monen yläkouluikäisen nuoren arkea, päivin ja öin. Pelejä pelataan kaikkien sietokyvyn rajoille asti - ja jos mahdollista, vielä vähän pidemmälle. Online-peliä ei voi keskeyttää, eikä pelikavereita hylätä. Vessatauot ovat harvinaisia - syömisestä puhumattakaan. Mutta mikä ajaa nuoret tähän itsensä kiusaamisen? Mikä ajaa nuoret pelaamaan? Miksi nuoret sulkevat perheensä ja fyysisessä muodossa olevat ystävänsä virtuaalisten nimimerkkien, aseiden ja tappelun vuoksi?

Olen itsekin pelikonsolivuosikymmenten lapsi. Minäkin pelasin Crash Bandicoottia ja Sly Coopperia lapsuudessani ja Simssiä hakkasin vielä yläasteella. Mutta pelit saivan pään kipeäksi, etenimen oli peleissä hidasta ja ärsytti kun en voitanut päävastuksia. Pelien ja minun välinen suhde ei kehittynyt tämän enempää, vaan jätin virtuaalielämän muille. Ehkä olen itse se luuseri ja luovuttaja, kun en taistellut ilkeitä professoreita vastaan ja koittanut saada simejäni naimisiin.
   Ihmetykseni ja huoleni nuorten pelaamisesta ei silti ole katkeruutta, vaan ihan tosissani mietin syitä pelaamiselle ja sen yli rajojen viemiselle, kaverin hylkäämiselle ja koulun laiminlyömiselle.
   Voisiko syynä olla itseensä tyytymättömien lasten itsetunto-ongelmat? Pelissä kuka tahansa voi olla suuri johtaja ja sotapäällikkö ulkoisista seikoista huolimatta. Voitontunne mahtaa olla valtava kun omat sotajoukot päihittävät vastustajan. Mutta onko tosiaan niin, että vallantunne, mitä pelistä saa, on niin suuri, että sen vuoksi ollaan valmiita hylkäämään kaiken muun?
   Päätin ottaa selvää ja tartuin peliohjaimiin pitkästä aikaa. X- ja kolmionäppäinten käyttö sujui aluksi hataroiden, mutta motoriikan kehittyessä pelienkin maku muuttui pahvista purkaksi. Jaksoin kuitenkin pelata noin tunnin, jonka jälkeen sormenit olivat punaiset ja puutuneet, päätä särki, nika oli jumissa ja olin menettänyt hermoni - omaan osaamattomuuteeni ja muiden pelitaitoihin - useaan kertaan. Kaiken kaikkiaan mieli oli paha enkä kyllä ymmärrä, miksi joku jaksaa tällaista päivästä toiseen tunteja tuntien perään. Luovuttaja tai ei, olen mielipiteeni muodostanut.
   Pelejä harrastava läheiseni kuitenkin kertoo asian olevan täysin toisin. "Pelit koukuttavat, koska niissä pääsee tekemään asioita, joita ei muuten saisi tehdä. Tutustun ihmisiin toiselta puolelta maailmaa ja kielitaitoni harjaantuu pelin lomassa" Kysyin fyysisista vaivoista ja vastaus oli tämä: "Kyllä sen kestää, voitto on sen arvoista" Mutta omaa pahantuulisuuttaan ja aggressiivista käytöstään hän ei tunnistanut.

   Ehkä riippuvuudesta eroon pääseminen - tai ylipäätään lopettamisen yrittäminen - on luultavasti siksi niin kiven alla ja harvassa, koska pelaaja itse ei tunnista muuttunutta käytöstään. Jotain mitä ei itse näe, on vaikea lähteä muuttamaan. Tässä tapauksessa pelaajat muistuttavat muistakin riippuvuuksista kärsiviä tovereitaan; Oma käytös ei herätä kysymyksiä ja riippuvuuden aiheuttava asia tuottaa nautintoa. Miksi siis muuttaa mitään?  City.fi:n artikkelissa jo aikuiset pelaajat kertovat riippuvuudestaan ja samat ilmiöt nousevat tapetille. Kaverit ja työ jäi taka-alalle ja pelit nousivat elämän tärkeimmäksi asiasta. Omalla hyvinvoinnilla tai sosiaalisella elämällä ei ollut väliä. Pelkään että tähän ollaan menossa yhä useammassa tapauksessa, kun kyse on paljon pelaaista nuorista. En halua, että jo pehmennyt sukupolvi pehmenee entisestään, ja ainoat taidot mitä heille jää, koskee pelaamista, internettiä ja muuta virtuaalimaailmaa. Maailma kehittyy koko ajan, ja kaikki on yhä helpommin saatavilla. En usko, että olen huoleni kanssa yksin. Se mistä olen huolissani on se, ettei asialle tehdä - tai haluta tehdä - mitään.

Huonoryhtinen poika pujahtaa jälleen huoneeseensa ja paiskaa oven kiinni. Seuraavan kerran näen hänet aamulla kuumeessa ja väsyneenä. Koulu jää taas välistä ja peleille on aikaa koko päivä. Tässäkö nyt ollaan?